SOPP

Viime viikolla rautatietorin valtasivat suomalaiset pienpanimot jo kymmenen kerran. Mukana olevista panimoista ja runsaasta osallistuja määrästä päätellen tapahtuma on löytänyt paikkansa nautiskelijoitten keskuudessa. 

Mukana oli satakunta olutta/siideriä sekä muutama viina maistettavana. Ihan kaikkea ei tullut kokeiltu, mutta runsaalla otoksella kylläkin. Tässä muutamia poimintoja kiinnostavimmista oluista.

Stallhagen Blueberry Ale, lambicia Stallhagenin tyyliin. Kelvollinen hieman hapan tuoksu, mustikkakeittoa mukana. Suussa selkeä mustikka, hyvää hapokkuutta. Hyvää nyt, mutta voisiko seuraavat kehitysversiot olla loistavia?

Stadin panimon Grand Cru, belgi kalasatamasta. Tuhti, imelän hedelmäinen ja mausteinen, tyylikäs, mukaansa tempaava. Voittaa monet alkuperäiset:) Toinen heidän olut nousi minulla tapahtuman ehdottomasti kiinnostavimmaksi oluen :MIWtFY. Brettiä ja maitohappobakteereja. Löyhkä oli juuri sen mukainen. Runsas, juustoinen, hapan, vivahteikas. Hurja kokemus ja törmään siihen mielelläni uudestaan.

Tasaisia ja kiinnostavia panoja seurattavaksi on Rekolan ja Ruosniemen panimot. Molemmilla innovatiivisia ja hyvin tehtyjä oluita.

Kyllä meiltä hyvää olutta löytyy, tosin kapasta tai kaupasta sitä on vielä valitettavan vaikea löytää. Suunta on kuitenkin oikein hyvä!

SPO - hanat

Suomen paras olut kisassa oli viime viikolla loppurutistukset. Maistettavana oli hanaoluet ja koska maistaminen tapahtui SOPP:n yhteydessä taisi joukosta puuttua ”isot pelaajat”. Tosin varmuutta tästä ei ole, koska tulokset selviävät seuraavan olut koitoksen yhteydessä elokuussa. Tämä koitos on Hesan rautatietorille saapuva Syystober. 

Mutta sitten itse asiaan, oluelle. Minulle tuli maistettavaksi kotimaiset alet. Alkuun oli setti vehnäisiä. Tämä olikin suuri positiivinen yllätys, koska en ole koskaan oikein ymmärtänyt niitä. Nyt yllätys oli suuri, kun reaktioni ei ollut inhon väristys vaan tasainen hyväksyvä nyökkäily. Olisiko tähän syynä, että monissa oluissa ole leikitty teemalla, mukana oli varmasti mitä erilaisimpia humalia ja yhdessä taisi olla inkivääriä mukana. Näköjään makuni kehittyy tälläkin saralla.

Sitten itse ”oikeat alet” olivat pienoinen pettymys. Ei niissä mitään vikaa ollut, mutta vähän yllätyksettömiä ja tasaisen tylsiä ne olivat. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ne olivat kuitenkin mukavasti juotavia.

Kun tulokset tulevat julki, on kiintoisaa nähdä omat pisteet. 

SPO = Suomen Paras Olut tuomaroinnin fiiliksiä

Pääsin mukaan raatiin maistamaan ja arvioimaan mistä tulee Suomen Paras Olut. Ensimmäisessä rykäyksessä maistettiin kahtena iltana pullo- ja tölkkioluet. Hanat tulevat sitten SOPP:ssa nenän eteen.

Pienpanimo buumi alkaa olemaan melko vakiintuneessa vaiheessa täällä anniskelun luvatussa maassa. Monet ovat löytäneet oman tyylinsä ja saaneet mainetta laadulla ja imagolla. Isot panimot yrittävät pistää kampoihin tälle runsaudelle kehittelemällä uusia versioita peruskeitostaan. Oli kiva maistaa mukana olleet sokkona. Ja sokkona ne vielä ovatkin. Se mitä maistoimme selviää vasta heinäkuun lopulla.

Tuomaristo oli jaettu kahteen osaan ja minulle tuli maistettavaksi alle 4,7% alet, alle 4,7% tummat lagerit, Alko vahvuiset vaaleat lagerit ja vahvat tummat lagerit.

Sen enempää sarjoja erittelemättä, jäi vähän ristiriitainen fiilis. Epäpuhtaita makuja oli liian monessa oluessa mukana. Kikkailua oli harrastettu, ilman tasapainoa ja kokonaisuuden hallintaa aivan liikaa.

Tasaisin oli tuo vahva vaalean lagerin sarja, siinä oli varmaan paljon isojen tahojen oluita mukana. Se toi siihen huolellisuutta ja puhtautta, ja tylsyyttä. Mutta sitähän vaalea lager on, helppoa ja ”tylsää”. Omassa arvionnissa parhaaksi nousu kolme olutta. Tyyliltään ne olivat Dunkel, Pils ja Kölsch. Katsotaan myöhemmin mitä olivat:)

Kesän ensimmäinen Hakis-viini: Pfaffenheim Tokay Pinot Gris 1999

Oli lämmin sunnuntai, aurinko paistoi, muutama pilvi kutsui lähtemään avaamaan Hakis-kauden. Siis eväät koriin, pullo mukaan ja suuntana Tokoinranta.

Pulloksi tuli hieman vahingossa vanhuuden höperö Pinot Gris. Matkalla mietin, selviää se perille vai kuoleeko se matkan rasituksesta:)

Perillä ensimmäinen helpotus, ei korkkivikaa. Väri kullan keltainen, tuoksu persoonallinen, oksidatiivinen. Omenankotaa, pähkinää, kuivattuja kukkia. Maku oli samoilla linjoilla, hapokkuutta oli vielä aistittavissa. Mitään viitettä etiketin rypälelajikkeesta ei ollut jäljellä. Suuri Pinot Gris arvostelijan, siis vaimoni, paras lajinsa edustaja pitkään aikaan. Jäljellä ei ollut niitä ”tyypillisen inhottavia ominaisuuksia”.

Seuraavalle piknikille sitten mukaan rose, olisko nyt 1976 vuoro?

Puolikkaiden puute

Puolikaspullo viiniä, mikäs sen mukavampaa. Yhdelle sopiva määrä, useamman kanssa jakaessa voi nauttia useampia laatuja. Näiden kohdalla ei tarvitsisi pohtia onko viini enää kunnossa, kun se on viidettä päivää auki ja saa sitä lasillisen. Etenkin makeiden ja väkevöityjen kohdalla iso pullo tuntuu vielä isommalta, puolikkaasta riittäisi hyvin neljälle. Käyttöä olisi vaikka kuinka, eri tyyleillä voisi leikkiä helposti läpi ateria kuormittamatta lompakkoa ja maksaa kohtuuttomasti.

Ei tässä muuta ongelmaa ole kuin saatavuus Suomessa. Alkossa puolikkaita pulloja on niukasti ja suurin osa on sieltä laadun alareunasta. Eikä se tilanne ole ravintoloissa yhtään sen parempi. Miksi näin on? Maailmalta niitä löytyy, tuottajat pullottavat niitä. Maahantuojamme eivät jostain syystä uskalla niitä tänne tuoda. Jääkö kate liian pieneksi? Eikö niitä osata myydä?